Ensinnäkin, Exä B tälläsi itsensä istumaan viereeni puistopiknikillä "kun kerran veitte ne parhaat paikat". Poika lähti käymään kaupassa, joten minä jäin yksin kuuntelemaan Exä B:n tarkoituksellista itsekehua elämästään. Hän kertoili kuulumisiaan vieressä istuvalle tutulleen, mutta tottakai ideana oli kertoa minulle, kuinka Hienosti Hänellä Menee.  En käsitä, mitä olen voinut nähdä tuossa ihmisessä. Viimeistään nyt minulle valkeni, kuinka ärsyttävää tuollainen itsekorostus on ulkopuolisen korvin kuultuna.

Kun Poika lähti reissuun, jäin hänen kavereidensa kanssa grillailemaan puistoon - vain havaitakseni, että kohta istuin yksin siinä vieraiden ihmisten keskellä, ne ainoat ihmiset, jotka olivat jutelleet kanssani, häipyivät sanomatta sanaakaan.  Tuli aika pirun yksinäinen olo. Lähdin siis etsimään omia koulukavereitani. Heidän kanssaan viihdyin jonkin aikaa. Kun kuohuviinipullo kiersi ringissä, sitä ei koskaan tarjottu minulle asti (olin ainoa, joka sitä ei saanut). En taaskaan kuulunut joukkoon, vaikka nuo ihmiset ovat tällä hetkellä niitä "parhaita kavereitani".

Seuraavaksi päätin jatkaa juhlimista Pojan pikkusiskon ja hänen kavereidensa kanssa. Kiersimme kaupunkia karaoketaksilla pari tuntia ja sen jälkeen kävimme pystärissä yksillä. Kun tuli aika mennä iltabileisiin, totesin, ettei minulla ole hauskaa ja sanoin lähteväni kotiin. Pojan pikkusisko vain totesi minulle, ettei hän voi "muuttua Pojaksi tai koulukavereikseni", on minun oma syyni, jos en viihdy heidän kanssaan.

Itkin koko matkan kotiin ja soitin Pojalle kotiin päästyäni. En olisi halunnut häiritä häntä, mutta minun oli pakko saada puhua jonkun kanssa. Minulla on edelleen yksinäinen ja surullinen olo. Tuntuu, kuin en olisi arvokas ihminen omana itsenäni, ilman Poikaa tai jotain muuta ystävällistä sielua, joka huolii minut lähelleen. Olen menettänyt ystäviä aiemmin mm. sillä perusteella, että olen väärän ihmisen kaveri (exän tuttujen kanssahan ei voi pysyä ystävinä).

Kotona on onneksi turvallista olla yksinkin. Ei tule hylätty olo.

Minulla on huono omatunto joskus, kun olemme Pojan kanssa yhdessä jossain, missä on hänen kavereitaan. Minusta nimittäin tuntuu, että Pojan kaverit ovat välillä mielenkiintoisempia kuin Poika, hän nimittäin on aika hiljainen eikä osallistu keskusteluun kovin aktiivisesti. Poika ei myöskään ole viime aikoina panostanut ulkonäköönsä kovin paljoa, mikä vähentää minun (seksuaalista) kiinnostustani häntä kohtaan. Poika on lihonut armeijassa pudottamansa kilot takaisin ja saanut vielä pari kiloa siihen päälle. Ei sillä, että voisin itsekään kehuskella itsestäni huolehtimisella - painoa on minullakin muutama kilo liikaa. Minua ei kiinnosta harrastaa seksiä, sillä olen todennut kiihottumisen olevan sen verran haastavaa nykyään, ettei minulla useinkaan riitä energiaa sellaiseen suoritukseen.

Suhteessamme on mielestäni edelleen kommunikointiongelmia, sillä emme puhu toisillemme niistä asioista, jotka ovat tärkeitä - siitä mitä meille kuuluu erikseen ja yhdessä. Kumpikaan meistä ei ole hyvä pitämään keskustelua yllä, joten puhe lopahtaa jo alkumetreillä. Arki on aivan liian rutinoitunutta, minä vietän illat olohuoneessa tv:n ääressä ja Poika makuuhuoneessa netissä surffaillen. Tilannetta vaikeuttaa nykyisellään Pojan kipsi, joka heikentää mahdollisuuksia yhteisiin harrastuksiin. Aloittamamme tanssikurssi jäi kesken kahden kerran jälkeen. Fyysinen läheisyys rajoittuu samalla sohvalla oleiluun ja lähekkäin oloon ennen nukahtamista. Jotain tuntuu puuttuvan, onko se onnellisuus?

Fiilikseni Poikaa kohtaan vaihtelee sykleissä. Kun Poika oli sairaalassa, tunsin läheisyyttä häntä kohtaan ja olin vakuuttunut, että meillä on edessämme onnellinen yhteinen loppuelämä. Nyt, kun Poika on päässyt pois sairaalasta ja tarvitsee apua kotona, minua alkaakin taas kyllästyttää. Mikä ihme minua oikein vaivaa?

Kaikkea sitä voikin ihmiselle sattua. Poika mursi nilkkansa reissussa ollessaan ja joutui leikkaukseen, koska nilkkaa pitää tukea ruuveilla ennen kipsaamista. Hänet laitettiin vieraalla paikkakunnalla taksiin, joka toi hänet kotipaikkakunnan sairaalaan leikattavaksi. Taksikyyti maksoi muhkeat 870 euroa (onneksi Kela maksaa tuon lystin, omavastuu 9 euroa). Minä hermoilen kotona ja odotan kuumeisesti ilmoitusta Pojalta siitä, milloin koittaa kotiinpääsyn aika. Ilmeisesti hänet voidaan kotiuttaa heti, kun turvotus jalassa laskee sen verran, että jalka saadaan kipsattua ja Poika oppii kävelemään kainalosauvoilla. Sitten seuraakin kuusi viikkoa kipsissä.

 Jalka kipsissä pistää äkkiä elämän ja lähiaikojen suunnitelmat uusiksi. Minun täytyy nyt ottaa vastuu kodistamme ja kaikesta mahdollisesta aina autolla ajamisesta kaupassa käyntiin. Minä tunnen itseni turhaksi istuessani sairaalassa Pojan vieressä, Poika kun on niin lääketokkurassa, että nukahtelee vähän väliä. Minulla on ihan pasmat sekaisin, tuntuu että tulen hulluksi huolesta. En tiedä, kuinka tärkeänä Poika pitää vierailujani, mutta jos roolit olisivat tilanteessa toisin päin, minusta olisi mukavaa jos Poika olisi vieressäni pitämässä minusta huolta ja silittelemässä päätäni.

Vaikeudet eivät lopu siihen, että Poika pääsee sairaalasta. Pelkäänkin sitä, kuinka paljon Pojan autteleminen kotona rasittaa minua pitemmän päälle. Tuntuu kauhealta edes ajatella, että Poika on minulle ylimääräinen taakka, koska hän on tärkein ihmiseni. Tämä on silti minulle rankka tilanne, enkä halua kuormittaa Poikaa valittamalla omasta tilanteestani liikaa. Tunnen itseni itsekkääksi paskaksi, koska minä säälittelen itseäni ja omia tuntemuksiani sillä välin, kun Poika makaa sairaalassa. Huomaan kuitenkin jo nyt, että koulunkäynti tuottaa minulle vaikeuksia. Tenttiin lukeminen ei onnistu, koska keskittymiskyky ja motivaatio on nollassa. Ruokahalukin on mennyt - syön illalla tullessani sairaalasta, jos satun muistamaan.

Olen yrittänyt puhua asiasta koulukavereideni kanssa, mutta he eivät taida ymmärtää huoleni määrää. Ei tätä ymmärräkään, ennen kuin se sattuu omalle kohdalle. Tämä on meille helvetin iso asia, vaikka kyse onkin vain murtuneesta nilkasta. Toivon, että Poika pääsee tänään sairaalasta. Se olisi ainakin iso askel kohti paranemista.

Tänään ärsyynnyin niinkin pienestä asiasta kuin lasisesta olutpullosta. Olen vannoutunut tölkinkäyttäjä, mutta satuin saamaan mäyräkoirallisen olutta lasipulloissa Pojan kavereilta syntymäpäivälahjaksi (jep, olen taas vähän vanhentunut). Otimme siis tänään Pojan kanssa lasipullot mukaan saunareissulle kassiin. Poika sattui pukuhuoneessa laskemaan kassin hieman epähuomiossa penkin reunalle siten, että kassi putosi lattialle ja toinen olutpullo hajosi lattialle. Siitä seurasi pienimuotoinen vitutus molemmille, sillä 45-minuuttisesta saunavuorostamme osa kuluisi hukkaan jälkiä siivotessa. Voi kun olisikin osannut ottaa tapahtuman huumorilla. Ehkä ensi kerralla.

Poika lähti hakemaan kotoa uutta olutpulloa, puhdasta pyyhettä sotkeentuneen tilalle sekä harjaa ja rikkalapiota. Hajamielisyyksissään hän unohti tuoda luutun, joten minä lähdin vuorostani hakemaan jotain siivousvälineitä kotoa. Fiksuna tyttönä en kuitenkaan ottanut luutua, vaan yksittäisen vessapaperirullan. Amatöörejä!

Kolmasosa saunavuorostamme kului siis pukuhuoneen siivoukseen. En enää _ikinä_ halua juoda mitään lasipullosta!

Koulua on jäljellä enää alle kolme kuukautta. Mietimme tyttöjen kanssa, että voisi melkein ottaa käyttöön aamukamman. Enää kolme tenttiä jäljellä, sen jälkeen koittaa vastuullinen aikuisuus :o. Onneksi sitä ennen on vielä Wapun ihmeelliset seikkailut edessä...

Miesten tyyli siivota on kokemukseni mukaan usein ylimalkainen ja he eivät käytä siihen yhtä paljon aikaa kuin naiset. Naisen on pakko olla jollakin tavalla opastamassa miestä, jos hän haluaa, että mies oppii siivoamaan naisen kriteerien mukaan. Eilen pidin Pojalle imurointikoulutusta nähtyäni, mitä Poika touhuaa imurinvarressa (imuroi sujuvasti ruokapöydän, sohvat ja lattiat samalla lattiasuuttimella). Kerroin, että imurissa on useita suuttimia ihan sen takia, että huonekalut voisi imuroida omalla suuttimellaan ja lattiat taas omallaan. Pojan logiikan mukaan kaikki pinnat (mukaan lukien ruokapöydän) voi imuroida lattiasuuttimella, sillä "sama paskahan se leijailee koko kämpässä". Yritä siinä sitten vedota aseptiikkaan ja puhua järkeä päähän.

Tilanne kärjistyi siihen, että Poika ei suostunut vaihtamaan suutinta sohvien imurointia varten, joten sanoin hänelle, että vaihdetaan hommia, että sohvat saadaan imuroitua niin kuin minä haluan (pyyhin siinä vaiheessa pölyjä olohuoneesta). Ei kelvannut. Kysyin Pojalta, miksei hän voi kunnioittaa minun näkemystäni tästä siivousasiasta. Ei järkevää vastausta. Tuloksena pilalle mennyt yhteinen koti-ilta. Onneksi riita sovittiin ennen nukkumaanmenoa.

Vessan siivouksen osalta meillä on ollut hassu erimielisyys. Minulla on ollut tapana huuhtoa vessaharja lavuaarissa pöntön pesun jälkeen, mikä iljettää Poikaa suunnattomasti. Olen yrittänyt selittää, etten koske harjalla lavuaaria, vaan huuhtelen vain harjan juoksevan veden alla, mutta Pojan mielestä on yököttävää esim. pestä hampaita tuon samaisen lavuaarin alla (vaikka huuhtelen tietysti lavuaarin huolellisesti vessaharjan huuhtelun jälkeen). En tiedä, onko aseptiikan lakien mukaan järkevää huuhdella vessaharjaa lavuaarissa. Joku viisaampi voisi neuvoa meitä tässä ongelmassa   : ) .

Olen kuullut sanottavan, ettei naisen pitäisi millään tavalla puuttua miehen siivoustyyliin, jos hän ylipäätään haluaa, että mies osallistuu kotitöihin. Minun luonteellani ei anneta periksi, jos näen, että mies tekee asioita mielestäni väärin/huolimattomasti. Mikä järki on antaa miehen siivota, jos sen jälkeen täytyy kulkea hänen perässään ja tehdä koko homma uudelleen? Lisäksi miehet ovat kuulemani mukaan hyvin herkkiä tässä siivousasiassa. Heidän työnjälkeään ei saisi arvostella, koska he saattavat ottaa tästä nokkiinsa ja todeta, että "siivoa sitten itse, kun kerran paremmin osaat!" Onneksi Poika on yleensä ottaen avoin uusille työtavoille ja hän myös osaa kunnioittaa minun tapaani tehdä asioita - kunhan vain tarpeeksi haluaa. Näin me sitkuttelemme läpi kummankin inhoamista viikkosiivouksista.

Naisen nalkuttaminen siivouspäivänä onkin sitten ihan toinen juttu ja siitä saisi aikaan vaikka kuinka pitkän kirjoituksen. Sanotaan nyt lyhyesti näin, että naisen asemasta tuntuu epäoikeudenmukaiselta se, että mies saa siivouksen aikana surffailla netissä. "Katon vaan tämän yhen jutun", niinpä niin. Naisen aivoissa kiehahtaa, sillä hän itse haluaisi suorittaa siivouksen nopeasti ja tehokkaasti ja lepäillä sen jälkeen kahdestaan saman viltin alla hyvän telkkariohjelman parissa. Mies taas ajattelee pääsevänsä luistamaan velvollisuuksistaan notkumalla välillä tietokoneen ääressä - nainen varmaan lopulta kyllästyy kuuroille korville kaikuvaan nalkutukseen ja toteaa, että on helpompi tehdä kaikki itse. Vetoankin teihin, hyvät miehet. Ottakaa vastuu siivouksesta ja pitäkää huoli siitä, että työnjako on oikeudenmukainen. Älkää antako meidän naisten nääntyä raskaan taakkamme alle.

- Liikennekulttuuri oli kiihkeä. Ylinopeutta ajettiin silloin kun siltä tuntui ja tööttääminen sekä nyrkin heristely kesken ajon kuului jokaisen itseään kunnioittavan taksikuskin manöövereihin. Jos parkkipaikkaa ei muuten löytynyt, voi paikallinen asukas hyvin vetää hätävilkut päälle ja pysähtyä keskelle tietä. Puhelimeen voi myöskin pysähtyä puhumaan vaikka keskelle liikenneympyrää edellyttäen, että hätävilkut ovat päällä. Turisteja kohtaan autoilijat olivat keskimäärin hyvin kohteliaita, suurin osa pysähtyi suojatien eteen odottamaan, että pääsemme tien yli.

- Kierrätys ei ollut saarella päivän sana. Palautuspulloista ei ollut kuultukaan ja katujen varsilla/tyhjillä tonteilla oli varsin roskaista.

- Uudetkin talot suorastaan räjähtävät muutaman vuoden päästä, sillä ne rakennetaan nopeasti ja esim. märkätilojen ilmanvaihtojärjestelmät ovat aika alkeellisia (lue: puuttuvat joistakin paikoista kokonaan).

- Liikenneopasteet olivat puutteellisia. Risteyksistä, joissa oikea reitti jatkui suoraan, ei lukenut mitään opasteita kyseiseen paikkaan. Opasteet löytyivät siis useimmiten vain siinä tapauksessa, kun olisi pitänyt kääntyä (eivät aina silloinkaan, ainakaan siinä vauhdissa :))

- Jotkut omituiset (eli tylsät) turistit käyttivät koko lomansa maaten oman hotellin uima-altaalla ja syöden oman hotellin ruokaa. Sääliksi käy.

- Vessanpöntön vetäminen oli sen verran haastavaa, että aluksi epäonnistuin siinä joka toinen kerta. Piti näet painaa sellaista kämmenen kokoista isoa metallista nappia nopeasti pohjaan saakka, että pönttöön menee tarpeeksi vettä.

Tässäpä tärkeimpiä yksityiskohtia matkakohteesta. Pitää kirjoittaa lisää, jos jotain vielä tulee mieleen.

Viikko kului nopeasti. Teide tuli nähtyä ja kevyt rusketuskin hommattua. Ilmat suosivat meitä, sillä viikolle sattui vain yksi sadepäivä, joka kului shoppaillen ja englantilaispubissa Strongbowia nautiskellen (1.80 e tuoppi päiväsaikaan). Ostin myös itselleni ihkaensimmäisen kameran intialaismiehen liikkeestä. Hyvältähän tuo Olympus FE-330 vaikuttaa ja se puhuu vieläpä suomea ymmärrettävästi, mikä on aika harvinaista Kanarialta ostetuksi vehkeeksi. Lisäksi laitteella on Euroopanlaajuinen kahden vuoden takuu. Kamerassa on guide, joka kertoo, mitä kuvausohjelmaa kannattaisi käyttää esim. sisätiloissa tai urheilijoita kuvattaessa. Tottakai myyjä osittain huijasi hinnassa, mutta tuo Olympuksen 6500 mAh:n tehoakku vaikuttaa aika pätevältä, niitä ei ensivilkaisulta löytynyt nettikaupastakaan. Nyt ei voi ainakaan selittää harvinaista kuvien ottoa kameran puutteella.

Tänään oli ankea paluu arkeen, kun molemmat suuntasivat tiensä koululle. Minä vielä kaiken ohessa yritän parannella matkalta saatua mahaflunssaa, joka on ollut jo sunnuntaista asti. Plääh.