Elämä on nykyään kaksijakoista: arki kuluu viikonloppua odotellessa ja viikonloppu vilahtaa ohi todella äkkiä. Tuntuu, kuin eläisin kaksoiselämää. Minulla on "sinkkuminä", joka elelee normaalia arkea, käy koulua ja pitää huolta asunnosta - yksinään. Sitten on se viikonloppuminä, joka nauttii saadessaan tuntea lämpimän ihon vasten omaansa ja on onnellinen, kun onkin se kaksinainen yksinäisen sijasta.

2/7 jokaviikkoisesta elämästä on vain niin kovin lyhyt aika pitää parisuhde kunnossa ja viettää aikaa yhdessä. Minä ahdistun helposti, kun puhumme arkisin puhelimessa, koska kummallakaan ei ole hirveästi sanottavaa. Vaihdamme jokapäiväiset kuulumiset, mutta sen syvällisempää keskustelu ei useinkaan ole. Minulla on ikävä puheliasta miestä! Pojan kanssa keskustelu on välillä ahdistavan takkuista, vaikka olenkin jo tottunut siihen, ettei hän halua ruotia kovin syvällisiä parisuhdeasioita puhelimessa tupakaverien kuunnellessa vieressä. Minulla on alitajunnassani häiritsevä tunne siitä, ettemme voi olla toisillemme luotuja, jos emme osaa edes keskustella puhelimessa - varsinkin, kun 5/7 yhteisestä ajastamme on juuri tuota puhelimessa puhumista.

Tänä viikonloppuna olemme riidelleet pariin otteeseen ja se tuntuu pahalta, vaikka riidat onkin jo selvitetty. Minulla on etukäteen tietyt odotukset viikonloppua kohtaan ja Poika ei aina oikein istu niihin odotuksiin. En osaa selittää fiilistäni tarkemmin - ehkäpä odotan häneltä täsmällistä käytöstä kotonakin, ettei kallisarvoista yhteistä aikaa menisi hukkaan. Sitten, kun Poika haluaakin nukkua pitkään ja olla vain lähelläni rauhassa, minä turhaudun, koska tuntuu, että paljon asioita jää sen takia tekemättä. Olen niin kateellinen niille pariskunnille, jotka saavat olla toistensa seurassa joka päivä. Yhdessäoloa ei osaa arvostaa tarpeeksi, ennen kuin sen mahdollisuuden menettää.

Riidellessämme lauantaina kävi ilmi, ettei Poika oikein ymmärrä ajatuksenjuoksuani. Hän luuli, että pahoitin mielensä hänen konkreettisista tekemisistään, joissa ei sinänsä ollut mitään vikaa - myöskään hänen mielestään. Hän vain keskittyi mielestäni johonkin toisarvoisen tärkeään silloin, kun olisin kaivannut hänen huomiotaan. Hän yritti korjata takkuavaa nettiyhteyttä, koska hän luuli, että voisi parantaa mielialaani sillä tavoin. Mutta minähän siinä olin se rikkinäinen, joka olisi kaivannut ehjäämistä.

Myönnän vaativani paljon huomiota, kuka tahansa mies ei varmasti pystyisi antamaan sitä minulle tarpeeksi. Poika tuntuu rakastavan minua ihan yhtä paljon kuin ennenkin, minkä vuoksi tuntuu pahalta ajatella hänen mielensä pahoittamista. Minulla on tällä hetkellä epävarma olo parisuhteen tulevaisuudesta - ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Enkä edes ole varma, miksi. Ehkä haluan alitajuisesti suojella itseäni tältä kaukosuhteen aiheuttamalta tunnemylläkältä. Minua myös häiritsee se, että Pojalla ei ole ehdotuksia siitä, mitä viikonloppuna tehtäisiin. En halua olla aina se, joka keksii tekemistä ja suunnittelee asioita viime kädessä - kivireen vetäminen yksin on raskasta.

Poika ei tiedä tuntemuksistani mitään. En halunnut pahoittaa hänen mieltään, koska tiesin, että takaisin armeijaan lähteminen on muutenkin tarpeeksi ikävää. Tämä ongelma on muutenkin enimmäkseen minun pääni sisällä. Pinna on ollut kireällä koko viikonlopun - on tainnut menkkaränkkä vilahtaa kyläilemään näin pääsiäisen kynnyksellä.