Poika pääsi RUK:hon. Olin siitä todella iloinen hänen takiaan, sehän oli hänen päätavoitteensa armeijassa. Uusi sotilasympäristö on valitettavasti alkanut vieraannuttaa minua Pojasta, sillä hänellä ei ole paljon aikaa puhua puhelimessa, joten pystymme vaihtamaan vain muutamia kuulumisia päivittäin. Eniten minua huolestuttaa se, ettei minulla tunnu olevan enää mitään sanottavaa Pojalle. Jokapäiväisten sattumusten jakaminen on tietysti ihan ok, mutta sekään ei tunnu enää samalta kuin aiemmin. En jaksa oikein innostua edes tekstiviestien lähettelystä, sillä tuntuu, että kaikki on jo sanottu. On tylsää toistella joka kerta samoja juttuja "mulla on ikävä, rakastan sua jne.". Elämämme ovat niin sanotusti kasvaneet erilleen.

Tästä lähin minun täytyy totutella siihen, että näen Poikaa vain joka toinen viikonloppu ja silloinkin lomakyydit kulkevat todella huonoon aikaan. Pelkään, että nuo kaksiviikkoiset erossaolot etäännyttävät meitä toisistamme niin paljon, ettei jäljelle jää enää yhteistä elämää. Tuntuu varmaan todella oudolta sitten vuodenvaihteessa, kun Poika palaa kotiin ja minun täytyy taas totutella jakamaan arki hänen kanssaan. Epäilen, ettei se suju ihan mutkattomasti. Tiedän, että minun pitäisi elää elämääni odotellen yhteisiä viikonloppuja, mutta en jaksa enää innostua viikonlopuistakaan niin kuin aiemmin. Minua mietityttää, miten minun täytyy käyttäytyä Pojan seurassa. Ehkä jopa hieman ujostuttaa, sillä emme ole enää niin läheisiä, että yhdessäolo olisi alusta lähtien luontevaa.

Muutan onneksi kesätyön perässä lähemmäs Poikaa. Silloin minulla on ehkä jopa mahdollisuus käydä iltalomilla häntä tapaamassa. Kesä on vielä suuri kysymysmerkki, edes kaupunki ei ole vielä tiedossa työpaikasta puhumattakaan. Kesäkuuhun mennessä pitäisi järjestää työpaikan lisäksi asunto ja kaikki muuttoon liittyvät asiat. Hieman stressaavaa.