Tähän armeijaleskeyteen alkaa jo tottua. Enää ei tunnu yhtä pahalta saatella Poikaa sunnuntaisin linja-autoasemalle (vaikka pitääkin muutama kyynel vuodattaa kun pääsee kotiin asti). Elämä on tasaantunut kahteen sykliin: viikottaiseen arkirytmiin, johon Pojan läsnäolo ei kuulu muuten kuin puhelimen välityksellä sekä ihaniin yhteisiin viikonloppuihin, jolloin yritetään viettää paljon mukavia hetkiä yhdessä. Olen onneksi päässyt eroon liiallisista paineista viikonloppujen suhteen. Emme enää suunnittele kaikkia tekemisiä etukäteen, vaan etenemme fiilispohjalta ja osaamme nauttia myös hetkistä ilman suunnitelmia. Sitten ovat tietysti ne viikonloput, jolloin Poika on kiinni. Ne ovat suorastaan kidutusta, sillä ei voi "unohtaa" ikäväänsä käymällä koulua, vaan joutuu keksimään tekemistä itsekseen. Minulla on edelleen se ongelma, että mikään asia ei tunnu niin hienolta, jos sitä ei voi tehdä yhdessä Pojan kanssa. Vaikka aika kavereiden seurassa onkin mukavaa vaihtelua, en silti vaihtaisi sitä yhteiseen aikaa Pojan kanssa. Taidan olla riippuvainen Pojan seurasta siinä mielessä.

Suhteellemme kuuluu pelkkää hyvää. Epävarmuus on haihtunut ja meillä on mukavaa yhdessä. Olemme tehneet tulevaisuudensuunnitelmia jo yli vuoden päähän, joten kyllä tässä ollaan aika vakavalla mielellä yhteistä tulevaisuutta rakentamassa. Tämän viikon loppuun mennessä selviää se, pääseekö Poika RUK:hon, mikä tuo taas vähän totuttelua uusiin lomakyytiaikatauluihin yms.. Tällä hetkellä ei ole mitään tietoa siitä, milloin näen Poikaa seuraavan kerran. Pahimmassa tapauksessa siihen saattaa mennä kolmekin viikkoa. Tässähän tulee piru vie kova ikävä!