Olen yksinäinen ihminen parisuhteessa. Se ei sinänsä ole mikään ihme, sillä kaukosuhteessa yhteinen aika on vähissä. Yksin vietetty aika kuluu Poikaa ikävöidessä silloin kun ei ole muuta ajateltavaa. Minulla ei myöskään ole tarpeeksi ystäviä. Kaipaan lähelleni samanhenkisiä, rentoja ihmisiä, jotka haluavat viettää kanssani aikaa ja lohduttaa minua, kun kaipaan tukea. Opiskelupiireistä löytyy valitettavan vähän sellaisia tapauksia. En halua viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden kanssa en tunne olevani samalla aaltopituudella. Olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa.

Poika sanoi ostaneensa lehden, jossa luki, että pääministeri on rakastunut. Totesin, että on mukavaa, kun joku on. Poika sanoi olevansa myös itse. Olin kyynisellä mielialalla, joten en osannut reagoida tuohon sopivalla tavalla. Minusta on hienoa, että Poika jaksaa tsempata parisuhteemme eteen pitämällä yllä "me kaksi vastaan muu maailma" -asennetta, minä olen aika ajoin niin väsynyt kaikkeen, etten osaa suhtautua nykytilanteeseen oikealla tavalla. Minä kaipaisin ympärilleni ihmisiä ja mukavaa ajankulua, eilinen haaveeni grillauksesta, saunomisesta sekä patiolla istumisesta jäi harmikseni toteutumatta. Tai no, kävinhän minä yksin saunassa omalla vuorollani ja paistoin uunissa lihavartaita. Se ei ole sama asia yksin toteutettuna. Eilinen ilta oli todella ahdistava. Tänään on uusi päivä ja voin haaveilla taas samoista asioista. Se ei ehkä kannata, sillä tiedän, ettei se muuta yksinäisyyttäni pätkääkään.

Vappua tuli juhlittua viikon verran. Oli ihanaa, että Poikakin pääsi mukaan osaan tapahtumista. Lisäksi tunsin itseni pitkästä aikaa seksikkääksi ja naiselliseksi, kun miehet piirittivät minua baarissa. En tiedä, miksei minulla ole Pojan seurassa niin vahvasti sellainen olo. Ehkä olen suhteessamme enemmän käytännön asioiden hoitaja ja hoivaajaluonne. Katson itseäni päivittäin kokovartalopeilistä ja sanon itselleni olevani seksikäs ja haluttava. Se ei valitettavasti riitä kovin pitkälle ja exä B:ltä saatu suggestio seksikkyydestäni alkaa jo haihtua. Kävin eilen sovittamassa lyhyitä hameita ja sain taas kerran todeta, etten voi pistää sellaista päälleni julkisella paikalla. Minkäs teet, kun on niin paksut jalat.

Olemme Pojan kanssa puhuneet paljon tulevaisuudesta, sillä se on molemmille ainoa oljenkorsi tässä hetkessä jaksamiseen. Kihlaus, avioliitto, lapset ja omakotitalo kuuluvat suunnitelmiin, aikataulusta vain ei vielä ole varmuutta. Kiirettä ei ole. Loppuisi vaan tuo pirun armeija.