Tiedättekö, mikä on ollut vaikeinta tässä kaukosuhteeseen totuttelussa? Aivan - se, ettei saa tuntea lämmintä ihoa vasten omaansa, helliä omaa rakastaan ja saada hellyyttä osaksensa. Fyysinen läheisyys on tärkeää minulle ja meillä onkin Pojan kanssa tapana olla paljon "iholla" silloin kun meillä on yhteistä aikaa. Kaupungillakin kuljemme useimmiten käsi kädessä kuin nuoret rakastavaiset ainakin. Armeijan alkuaikana otin Pojan tyynyn kainalooni ja kuvittelin hänen olevan siinä lähelläni - tuoksuihan tyyny ihan Pojalle. Nukun edelleen tyyny kainalossa, joskaan se ei ole sama asia, koska olen vaihtanut puhtaat lakanat Pojan viime vierailun jälkeen. Viime yönä minulla oli niin ikävä Poikaa, ettei uni meinannut tulla lainkaan. Joka solu tuntui kaipaavan Pojan kosketusta.

Minulle tulee kämppis tähän soluasuntoon elokuussa. Jännitän kovasti, ilmaantuuko hän jo viikonloppuna, kun Poikakin tulee tänne. Se ei olisi kovin mukavaa, sillä osa kahdenkeskisestä rauhasta menisi siihen, että kämppis pitäisi ottaa huomioon (eli pitäisi pysytellä enimmäkseen minun huoneessani eikä liikkua yleisissä tiloissa ilman vaatteita : ) ). Se tarkoittaisi myös sitä, ettemme voisi lainata toista sänkyä kämppiksen huoneesta. Vitsailin Pojalle, ettemme ole enää niin vastarakastuneita, että mahtuisimme yhteen 80-senttiseen sänkyyn. Kokeilimme sitä nimittäin viimeksi, kun Poika oli lomilla ja tulos oli se, että Poika nukkui hyvin (niin kuin aina ja lähes kaikissa olosuhteissa) ja minä huonosti. Ehkäpä minä kuitenkin vaihdan hyvät yöunet lämpimän ihon läheisyyteen. Nukkua ehtii joskus myöhemmin.

                                                                                                  ---
Haaveilen jo kihloihin menosta. Huhhuh. Niin ja raskaana olevat naiset herättävät minussa outoja tuntemuksia. En ole varsinaisesti kateellinen, mutta olen tosi onnellinen heidän puolestaan, koska heidän elämänsä on niin jännittävässä vaiheessa. Tarkoittaakohan tämä sitä kuuluisaa "biologisen kellon tikitystä"?