Armeija siis. Joku Pojan tuttu taisi sanoa, että tuntuu kuin Poika olisi ollut poissa jo kolme vuotta. Arvatkaapa tuntuuko aika minusta pitkältä? Jep. Elämä on tosin vakiintunut jo yksinelon uomiin, joten en osaa aina edes kaivata Poikaa arkirutiineihin. Sitten taas tulee yhtäkkiä ikävä, kun näkee nuoren pariskunnan onnellisen näköisenä ruokaostoksilla. Intin alkuaikoina jo toinen viikko erossa oli yhtä tuskaa ja vietin aina viimeiset minuutit valveilla sängyssä kuvitellen sitä hetkeä, kun taas tapaisimme. Ei siitäkään puuhasta ole jostain syystä ole ollut samalla tavalla iloa enää viime aikoina.

Minulla on taas ollut liikaa aikaa miettiä suhteen tulevaisuutta. Sanoin Pojallekin, että meillä on puoli vuotta aikaa sen jälkeen, kun Poika pääsee pois armeijasta. Sen jälkeen on edessä (toivottavasti) minun valmistumiseni ja muutto pois paikkakunnalta. Pojan on ihan turha hylätä koko elämäänsä ja muuttaa kanssani uuteen paikkaan, jos suhde ei toimi kunnolla. Olen kyllä varovaisen optimistinen sen suhteen, että se toimii.

Olen lähinnä pohtinut sitä peruskysymystä, onko Poika luonteeltaan minulle sopiva. Kaipaisin ulospäin suuntautunutta supliikkimiestä, jonka kanssa ei tule tylsiä hetkiä. Minua välillä pelottaa, että Poika on minulle liian hiljainen, koska en itsekään ole kovin puhelias enkä sillä tavoin osaa täyttää hiljaisia hetkiä. Luulen, että tämä kaipuu perustuu osittain edellisen suhteen jättämän tyhjiön täyttämiseen. Suhteessa Exä B:n kanssa oli paljon ihania asioita, joita kaipaan (siis nimenomaan niitä asioita, en itse henkilöä). Muistan, kuinka suhteen alkuhuuma oli aivan ihanaa, sellaista en ole koskaan ennen kokenut enkä usko että tulen koskaan enää kokemaankaan.

Olen siis saanut kokea sen, millainen hyvä suhde voi olla ja pelkään, ettei tämä nykyinen suhde välttämättä voi koskaan kehittyä tuolle tasolle. Tiedän tuottavani Pojalle hirveästi paineita vaatimalla erinäisiä asioita, kun taas hän vaikuttaa hyvinkin tyytyväiseltä suhteeseemme ja minuun. Miehet eivät vaadi suhteelta yhtä paljon kuin naiset. Se on tullut todettua elämän varrella jo moneen kertaan. Olen puhunut tästä asiasta Pojan kanssa ja hän sanoo armeijan vaikuttavan hänen käytökseensä: puheenaiheet ovat tunnetusti vähissä ja Pojan kaveripiirin jäätyä taka-alalle en ole päässyt paljoa näkemään sitä Poikaa, joka oli olemassa ennen kuin tapasimme. Villieläimetkinhän ovat luonnollisimmillaan omassa elinympäristössään. Minun täytyy antaa Pojalle aikaa a) suoriutua pois armeijasta b) tavata vanhoja ystäviään ja c) osoittaa olevansa minun Elämäni Mies.