- ja kilpajuoksu suhteen tylsistymistä vastaan. Minua ahdistaa se, että minua ahdistaa. En haluaisi olla ymmärtämätön ja valittaa koko ajan siitä, etten viihdy Pojan seurassa. Meillä on välillä ihan mukavaa ja hauskaa yhdessä, mutta minulla on silti sellainen olo, niin kuin jotain puuttuisi. Katselen muita pariskuntia kateellisena, koska näen, että he ovat onnellisia ja juttelevat ja nauravat yhdessä. Heillä on silmissään se tietty katse, kun he katsovat toisiaan. Mitä meiltä puuttuu? Onko sitä koskaan ollutkaan? Yritänkö luoda välillemme väkisin jotain, koska en jaksa enää käydä läpi sitä ruljanssia, minkä parisuhteen päättyminen ja uuden etsiminen toisi tullessaan? Pelottavaa.

Olen mielestäni ymmärtäväinen ja kärsivällinen ihminen ja olen yrittänyt menneissä parisuhteissa parhaani. Periksi olen antanut vasta sitten, kun on ollut pakko - syystä tai toisesta. Ikää on tullut sen verran, etten enää haluaisi harrastaa "hyväntekeväisyyttä" sitkuttelemalla suhteessa, joka ei ehkä koskaan tule olemaan tarpeeksi minulle. Biologinen kello tikittää ja tiedän, että minun pitää kasvaa ensi keväänä valmistuessani vastuulliseksi aikuiseksi - ostaa asunto, mennä naimisiin ja alkaa tekemään lapsia. En kuitenkaan hylkää Poikaa ennen kevättä, sillä uskon, että meillä on mahdollisuus onnelliseen tulevaisuuteen yhdessä.

En olisi uskonut, että tämä vuosi voisi olla tällä tavalla rankka. Poika tiedostaa muutoksen asenteessaan ja luonteessaan ja hän on selvästikin ahdistunut tilanteesta. Sen vuoksi tuntuukin ikävältä ottaa asia puheeksi hänen kanssaan, mutta haluan olla hänelle rehellinen ja kertoa, mikä minua ahdistaa. Tuntuu, kuin olisin Pojan opettaja parisuhteen saralla ja joutuisin säännöllisin väliajoin antamaan hänelle huonoja arvosanoja. Nii-in, kuka minulle antoi oikeuden olla se Ukko Ylijumala, joka päättää, miten asioiden kuuluu mennä??? Ehkä olen alkanut tarkkailla suhdettamme ja yhdessä vietettyä aikaa liikaa. Saattaa olla, että odotan edelleen viikonloppujen olevan jotain yliluonnollisen hienoa ja sitten, kun kaikki onkin ihan tavallista suhteen arkea, se tuntuu pettymykseltä.

Toisaalta osaan nauttia pienistä asioista, kuten yhteisistä kauppareissuista, autolla ajelusta ja sylikkäin nukkumisesta. Olen tainnut unohtaa positiivisuuden - elämä tuntuu olevan tasaisen tylsää ja ilotonta. En todellakaan luule itse olevani täydellinen puoliso, päin vastoin. Olen ehkä "sammuttanut" osan sosiaalisuudestani Pojan seurassa, koska koen, etten saa sille mitään vastakaikua. Minulla on ikävä naurua ja rentoa elämänasennetta. Repikää minut irti tästä tylsyydestä, minkä olen rakentanut suojaksi ympärilleni!