Milloinkahan minä kasvan vanhempieni silmissä aikuiseksi? Iltatähden rooli on erittäin rankka, minkä sain taas käytännössä todeta perhejoulun aikana. Äiti on rasittava, sillä hänellä on tapana hyysätä kaikkia lapsia ja vastaavia oikein olan takaa. Minut hän komensi tiskivuoroon siskoni luona (jossa siis vietimme joulua koko perheen voimin) sopivaksi katsomanaan aikana (jolloin ei tapahtunut mitään olennaista jouluvalmisteluihin liittyvää) ja kun sanoin, että katson ensin tv-ohjelman loppuun, meni hän itse marttyyrimäisesti tiskaamaan ne pirun astiat. Lisäksi hän tuli aina komentamaan minut ja Pojan syömään samaan aikaan kun hekin (vanhempani siis) söivät välipalaa yms., ihan kuin me aikuiset ihmiset emme löytäisi tietämme jääkaapille ilman häntä.

Pahin juttu tapahtui jouluaattoiltana. Joulupöydässä oli viiniä tarjolla ruuan kanssa ja lasten mentyä nukkumaan aikuiset ottivat lisäksi muutaman lasin viiniä tai olutta joulun kunniaksi. Olin toivonut lahjaksi alkometriä, jota olikin mukava testailla viinin nautiskelun lomassa. Tuttuun tyyliin isäni huono viinapää näkyi taas kilometrien päähän. Hän puhalsi jo alkuillasta 1.4 promillea samaan aikaan kun minun ja Pojan lukemat olivat 0.4 ja 0.6. Ihmiset häipyivät pikkuhiljaa nukkumaan ja jäimme Pojan kanssa kahdestaan nautiskelemaan jouluillan mukavasta hämärästä olohuoneen sohvalle. Tämän hetken keskeytti äitini, joka tuli yhtäkkiä vihaisena yläkerrasta. Hän tuli räyhäämään minulle, että olin "kuulemma liian humalassa" ja hän tuli takavarikoimaan minulta juomat pois. En tietystikään antanut kädessäni olevaa vajaata oluttölkkiä hänelle, joten hän tyytyi ottamaan pöydällä olevan täyden tölkin ja viemään sen jääkaappiin.

"Rakas" isäni oli nukkumaan mennessään ilmeisesti sanonut äidilleni, että nuorimmainen tytär on huonossa kunnossa. Hän itse ei kehdannut siitä huomauttaa, sillä silloin oli vielä muitakin hereillä kuuntelemassa. Pistää vihaksi, erityisesti siksi, että isäni oli se, joka oli huonoimmassa kunnossa eli ei todellakaan kelvollinen arvioimaan muiden kuntoa. Kyllä me Pojan kanssa sanoimme äidilleni vastaan ja hän ilmeisesti osittain uskoi meitä. Olen silti nyt erittäin loukkaantunut vanhemmilleni. Heillähän ei ilmeisesti ole mitään velvollisuutta esim. pyytää minulta anteeksi tai tunnustaa olleensa väärässä. Onpahan taas yksi hyvä syy vähentää yhteydenpitoa heidän kanssaan. Kohtahan se on jo lähellä nollaa.

Uudenvuodenpäivänä on valitettavasti pakko mennä käymään kotona, sillä se on sovittu jo etukäteen kissan hoitoon vientiä varten. Etsin juuri kissalleni korvaavaa hoitopaikkaa, sillä en mielellään vie kissaani vanhemmilleni hoitoon. Minua pelottaa, sillä vanhempani vanhenevat koko ajan. Kuinkahan rasittavia heistä tulee myöhemmin?

Ai niin, sen päätimme Pojan kanssa, ettemme enää koskaan mene isäni kyytiin pitkälle automatkalle. Hän kaahaa tuttuun tyyliinsä kuin hullu. Auto oli moneen otteeseen lähteä tieltä joulun menoliikenteessä. Ja sitten vanhemmillani oli pokkaa sanoa vakavalla naamalla, "ettei näkynyt tällä kertaa yhtään riskiohituksia". He ovat _niin_ sokeita omalle toiminnalleen. Ajaessamme loskasohjossa moottoritiellä 140 km/h auton heittelehtiessä tiellä ja kuunnellessamme isäni tulkintaa Vesa-Matti Loirin Varpusesta jouluaamuna, ajattelin, että tämä on Täyttä Helvettiä. Oikeaa jalkaani särki matkan jälkeen siitä ilosta, että yritin kovasti polkea jarrua takapenkillä. Heikoin tuloksin valitettavasti.

Anteeksi tämä avautuminen. Minua vituttaa ja surettaa ja tämä kaikki tuntuu niin väärältä. Miksen voinut syntyä johonkin muuhun perheeseen?