Minulla on taas viime aikoina ollut liikaa aikaa analysoida suhdettamme, kun olisi pitänyt lukea tenttiin. Käyhän sekin tenttiinluvun välttelystä.

Minulla on huono omatunto joskus, kun olemme Pojan kanssa yhdessä jossain, missä on hänen kavereitaan. Minusta nimittäin tuntuu, että Pojan kaverit ovat välillä mielenkiintoisempia kuin Poika, hän nimittäin on aika hiljainen eikä osallistu keskusteluun kovin aktiivisesti. Poika ei myöskään ole viime aikoina panostanut ulkonäköönsä kovin paljoa, mikä vähentää minun (seksuaalista) kiinnostustani häntä kohtaan. Poika on lihonut armeijassa pudottamansa kilot takaisin ja saanut vielä pari kiloa siihen päälle. Ei sillä, että voisin itsekään kehuskella itsestäni huolehtimisella - painoa on minullakin muutama kilo liikaa. Minua ei kiinnosta harrastaa seksiä, sillä olen todennut kiihottumisen olevan sen verran haastavaa nykyään, ettei minulla useinkaan riitä energiaa sellaiseen suoritukseen.

Suhteessamme on mielestäni edelleen kommunikointiongelmia, sillä emme puhu toisillemme niistä asioista, jotka ovat tärkeitä - siitä mitä meille kuuluu erikseen ja yhdessä. Kumpikaan meistä ei ole hyvä pitämään keskustelua yllä, joten puhe lopahtaa jo alkumetreillä. Arki on aivan liian rutinoitunutta, minä vietän illat olohuoneessa tv:n ääressä ja Poika makuuhuoneessa netissä surffaillen. Tilannetta vaikeuttaa nykyisellään Pojan kipsi, joka heikentää mahdollisuuksia yhteisiin harrastuksiin. Aloittamamme tanssikurssi jäi kesken kahden kerran jälkeen. Fyysinen läheisyys rajoittuu samalla sohvalla oleiluun ja lähekkäin oloon ennen nukahtamista. Jotain tuntuu puuttuvan, onko se onnellisuus?

Fiilikseni Poikaa kohtaan vaihtelee sykleissä. Kun Poika oli sairaalassa, tunsin läheisyyttä häntä kohtaan ja olin vakuuttunut, että meillä on edessämme onnellinen yhteinen loppuelämä. Nyt, kun Poika on päässyt pois sairaalasta ja tarvitsee apua kotona, minua alkaakin taas kyllästyttää. Mikä ihme minua oikein vaivaa?