Kaikkea sitä voikin ihmiselle sattua. Poika mursi nilkkansa reissussa ollessaan ja joutui leikkaukseen, koska nilkkaa pitää tukea ruuveilla ennen kipsaamista. Hänet laitettiin vieraalla paikkakunnalla taksiin, joka toi hänet kotipaikkakunnan sairaalaan leikattavaksi. Taksikyyti maksoi muhkeat 870 euroa (onneksi Kela maksaa tuon lystin, omavastuu 9 euroa). Minä hermoilen kotona ja odotan kuumeisesti ilmoitusta Pojalta siitä, milloin koittaa kotiinpääsyn aika. Ilmeisesti hänet voidaan kotiuttaa heti, kun turvotus jalassa laskee sen verran, että jalka saadaan kipsattua ja Poika oppii kävelemään kainalosauvoilla. Sitten seuraakin kuusi viikkoa kipsissä.

 

 Jalka kipsissä pistää äkkiä elämän ja lähiaikojen suunnitelmat uusiksi. Minun täytyy nyt ottaa vastuu kodistamme ja kaikesta mahdollisesta aina autolla ajamisesta kaupassa käyntiin. Minä tunnen itseni turhaksi istuessani sairaalassa Pojan vieressä, Poika kun on niin lääketokkurassa, että nukahtelee vähän väliä. Minulla on ihan pasmat sekaisin, tuntuu että tulen hulluksi huolesta. En tiedä, kuinka tärkeänä Poika pitää vierailujani, mutta jos roolit olisivat tilanteessa toisin päin, minusta olisi mukavaa jos Poika olisi vieressäni pitämässä minusta huolta ja silittelemässä päätäni.

 

Vaikeudet eivät lopu siihen, että Poika pääsee sairaalasta. Pelkäänkin sitä, kuinka paljon Pojan autteleminen kotona rasittaa minua pitemmän päälle. Tuntuu kauhealta edes ajatella, että Poika on minulle ylimääräinen taakka, koska hän on tärkein ihmiseni. Tämä on silti minulle rankka tilanne, enkä halua kuormittaa Poikaa valittamalla omasta tilanteestani liikaa. Tunnen itseni itsekkääksi paskaksi, koska minä säälittelen itseäni ja omia tuntemuksiani sillä välin, kun Poika makaa sairaalassa. Huomaan kuitenkin jo nyt, että koulunkäynti tuottaa minulle vaikeuksia. Tenttiin lukeminen ei onnistu, koska keskittymiskyky ja motivaatio on nollassa. Ruokahalukin on mennyt - syön illalla tullessani sairaalasta, jos satun muistamaan.

 

Olen yrittänyt puhua asiasta koulukavereideni kanssa, mutta he eivät taida ymmärtää huoleni määrää. Ei tätä ymmärräkään, ennen kuin se sattuu omalle kohdalle. Tämä on meille helvetin iso asia, vaikka kyse onkin vain murtuneesta nilkasta. Toivon, että Poika pääsee tänään sairaalasta. Se olisi ainakin iso askel kohti paranemista.