Jokaisella ihmisellä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Pohdiskelin eilen, mitä tapahtuu itsetunnolle, kun jokin vahvuuksista nollataan (ei välttämättä tarkoituksella tai tahallisesti) kanssaihmisten toimesta. Minulla on aiheesta useampikin esimerkki.

Yläasteella olin ihastunut erääseen luokkani poikaan. Hän ei ollut mitenkään suosittu, vaan enemmänkin toisten poikien pilkkaama, hieman pullukka eikä tyttöjen suosiossa. Kaverini meni tiedustelemaan pojalta, olisiko hän kiinnostunut minusta (tyypillistä yläastemeininkiä siis :) ). Voitteko kuvitella pojan vastauksen? En minäkään voinut. Poika sanoi, ettei ole minusta kiinnostunut, koska minä olen kuulemma "ruma ja outo". Nuo sanat kummittelivat mielessäni pitkään, kun haaveilin vastakkaisen sukupuolen edustajista. Tuolloin pystyin onneksi turvautumaan älykkyyteeni ja pääsemään asiasta yli sen voimin. Kuvittelin sieluni silmin, kuinka minä pääsisin vielä elämässäni pitkälle tavalla tai toisella ja poika taas todennäköisesti tyytyisi keskivertoelämään. Pari vuotta tuon tapauksen jälkeen poika oli saattamassa (eli kantamassa) minua nukkumaan toisen pojan apuna, kun olin sattunut nauttimaan hieman liikaa virvokkeita. Poika oli kuulemma ehdottanut toiselle pojalle (joka sattuu olemaan kaverini isoveli), että minut voisi riisua, kun olen kerran sammunut ja puolustuskyvytön. Onneksi kaverini isoveli oli järkevä ja kielsi moisen typeryyden. Olin ilmeisesti muuttunut vähemmän rumaksi ja oudoksi, jos olin kerran riisumisen arvoinen. Toivottavasti poika tajusi, mitä oli menettänyt antaessaan pakit.

Eilisiltana tunsin itseni täysin aseettomaksi, koska minulta vietiin kaksi tärkeintä vahvuuttani - älykkyys ja kauneus. Pelasimme Trivial Pursuit -peliä Pojan ja erään kaverini kanssa. Jäin molemmilla pelikierroksilla viimeiseksi, eikä se ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Sain huomautuksia siitä, kuinka "tuokin olisi pitänyt tietää" ja "no tää on helppo". Tiedän ottavani pelin liian vakavasti, mutta uskokaa tai älkää, voi olla traumaattista todeta kerta toisensa jälkeen olevansa se heikoin lenkki. Tunsin oloni todella tyhmäksi ja peli pilasi koko illan, joka olisi muuten ollut mukavaa yhdessäoloa. Kun en voinut luottaa enää älyyni, aloin miettiä toista vahvuuttani, kauneutta. Sen vahvuuden nollasi kaverini paikallaolo. Hän on se kaveri, jonka esitteleminen on aina tietty koetinkivi parisuhteelle. Hän on mielestäni todella kaunis ja joka miehen unelma ruskeine silmineen, leveine hymyineen ja kaiken lisäksi omaa mahtavan luonteen. Minulla on aina alitajuinen pelko, että menetän miehen hänelle tavalla tai toisella. Exä B sanoi, ettei tyttö ollut hänen tyyppiään ja sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei tyttö ollut uhka suhteelle. Pojalta en ole saanut vielä tarpeeksi vakuutteluja aiheesta. Hän vain totesi, että minun ei kannattaisi miettiä tuollaisia tyhmiä juttuja, hän kyllä ilmoittaisi hyvissä ajoin, jos aikoisi lähteä jonnekin viereltäni.

Tuntuu, etten riitä kenellekään. Aina pitäisi olla jotakin enemmän ja parempaa. Miksi pyrkiä täydellisyyteen? Eikö epätäydellisyys ole persoonallista nykymaailmassa?