Armeijaympäristö on tiivis ja suljettu yhteisö, jota on vaikea ymmärtää ulkopuolisen silmin. Miehet tietävät omien kokemustensa pohjalta, kuinka paljon tuo suljettu ympäristö verottaa henkisiä voimavaroja. Meillä muilla siviileillä on asiasta ainoastaan hento aavistus. Olen jo tottunut siihen, että puhelut Pojan kanssa eivät ole kovin hauskoja ja elämänmakuisia - Poika ei halua hempeillä tupakaverien kuullen ja puheenaiheitakin on vaikea keksiä - varsinkin kun olen ilmoittanut, etteivät armeijajutut kiinnosta minua (paitsi jos on kyse Pojan saavutuksista tai siviiliäkin huvittavista sattumuksista). Olenkin laittanut kaiken toivoni tekstiviesteihin, joissa Poika voi vapaasti ilmaista tunteensa minua kohtaan. Välillä tekstiviestitkin tuottavat pettymyksiä.

Lähetin Pojalle perjantaiyönä tyttöjen saunaillan jälkimainingeissa viestin, jossa mainitsin, että olisin melkeinpä voinut kosia häntä karkauspäivän kunniaksi, mutta en halunnut säikyttää ujoa Poikaa. En odotetusti saanut vastausta viestiini keskellä yötä, mutta olin pettynyt, ettei Poika maininnut sanallakaan viestiäni lauantain puhelussa ja tekstiviesteissä. Minulle tuli sellainen olo, että minä annan enemmän kuin saan. Poikaa on mukava piristää hempeillä viesteillä, mutta niiden lähettäminen pahoittaa mieleni, jos Poika ei tunnu noteeraavan niitä millään tavalla. Mietin jo, pitäisikö minun ottaa vähän välimatkaa suhteessa - enpähän ainakaan satuttaisi itseäni niin helposti. Vitsailin eilen eräälle kaverilleni, että varusmiesten kaulaan pitäisi ripustaa kyltti "emotionally unavailable", sillä armeija vie suuren osan miehen aivokapasiteetista. Säästyisipähän monta nuorta naista sydänsuruilta.

Poika on siinä mielessä ihana, että hän ottaa aina sanomisistani "vaarin" ja on valmis muuttamaan käytöstään tarvittaessa. Niinpä hän nytkin lupasi lukea lähettämäni viestit uudelleen ennen kuin alkaa vastaamaan niihin, ettei vain unohtaisi mitään tärkeää. Ihana mies (hmmm, voisikohan häntä jo kutsua mieheksi?)...