Note: kirjoitan tätä vihaisena.

Viikonlopun saldo: ei mitään hauskaa. Velvollisuuksia, illanvietto Poikien kavereiden kanssa joka päättyi ikävästi, ei läheisyyttä, ei seksiä, ei siis yhtikäs mitään mukavaa. Vitutuskäyrä on suhteellisen korkealla, mitä oli hyvä hyödyntää aamulla pesemällä pyykkiä, lataamalla tiskikone ja imuroimalla (toivottu sivuvaikutus olisi ollut saada krapulainen Poika ylös nukkumasta sohvalta, johon hän parkkeerasi tultuaan yöllä yksin baarista, mutta eipä onnistunut).

Kävimme siis eilen Pojan kavereiden luona kyläilemässä meiningillä "kevyttä tissuttelua, yhdessäoloa ja Guitar Hero 3:n pelaamista". Olimme ottaneet mukaan ennaltasovitun määrän juotavaa molemmille ja tarkoitus oli ottaa iisisti, sillä tänään olisi tarkoitus mennä korjaamaan myyntiin laitettavaa autoamme (olemme ostamassa Pojan äidiltä uudehkoa autoa). Oli myös puhetta siitä, ettei mentäisi ollenkaan baariin, vaan tultaisiin hyvissä ajoin kotiin nukkumaan, että ajokuntoa löytyisi jo aamupäivällä ja ettei koko perhanan päivä menisi krapulan hoitoon.

Arvaatteko mitä tapahtui? Poika ei voinut vastustaa kiusausta "ottaa vielä muutama olut" kun illan isäntä kerran tarjoaa. Minusta tuli näkymätön ilonpilaaja sen jälkeen, kun kehtasin huomauttaa Pojalle, ettei kannattaisi ottaa enempää. Hän unohti minun olemassaoloni täydellisesti. Minä en oikein viihtynyt tuolla kyläpaikassa, sillä lähes koko ilta kului Guitar Hero 3:a yksinpelillä pelaten (voisihan sitä jotain muutakin tekemistä keksiä). Ehdotin, että siirtyisimme koko porukalla meille jatkamaan pelailua - meillähän olisi Singstar, kolme ensimmäistä Guitar Hero-peliä ja kaksi kitaraa. Ehdotukseni ei saanut vastakaikua, joten muut jatkoivat juopottelua ja keskenään pelailua. Minä vajosin sohvan nurkkaan ja toivoin pääseväni kotiin mahdollisimman pian. Eli näytin siis muiden silmissä täydelliseltä ilonpilaajalta.

Illan lopuksi Poika lähti kavereidensa kanssa baariin ja sanoi tulevansa "kohta". Minä sen sijaan menin yksin kotiin. Itku tuli heti kun pääsin ovesta sisälle. Tämä tapahtui puoli yhden maissa ja kun Poika viimein kömpi kotiin, kello oli puoli neljä. Onneksi sentään tajusi minun olevan vihainen, eikä edes yrittänyt viereeni sänkyyn nukkumaan. Tuollahan tuo edelleen makaa pienellä kahdenistuttavalla sohvallamme, vaikka vieressä olisi paljon isompi kolmenistuttavakin. Siinäpähän olkoot, ei huvita mennä herättelemään, koska minua vituttaa. Poika on osittain vastuussa huonosta mielialastani, joten odotan hänen pahoittelevan eilistä käytöstään. Saa nähdä, kuinka käy.